Lapsena olin kiltti ja kuuntelin vanhempiani.. kunnes tuli teini-ikä tälle neidille. Valehtelin vanhemmilleni ja olin myöhään ulkona. Väitin myös että olen jossain missä en todellakaan ollut. Olin myös masentunut 14-18 vuoden välissä.. tietenkin se vieläkin minua vainoaa, mutta ei enää niin että vahingoittaisin itseäni.
Olen perheemme nuorin ja vanhempani ovat eronneet kun olin ihan vauva. Näin tarkemmin ko miettii.. olin lapsena ihan isin tyttö.. en olisi koskaan halunnut tulla äitini luokse viikonlopun jälkeen. Isä joutui jopa huijjaamaan minua, että lähetään kauppaan. Todellisuudessaan hän toi minut äitin luo ja itkin silloin isän perään.
Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minusta tuli äitin tyttö. En viihtynyt enää isäni tykönä.. suurimmaksi syyksi siksi että siellä oli tylsää.
Äitini kanssa minulla oli hieman vaikeuksia kun olin 16-17 vuotias. En kertonut vanhemmilleni mitään ja luottamushan siinä meni. Hmm.. nykyään soittelen äidille joka päivä vähintään sen kerran. Kysyn häneltä kaikkiin pieniinkin asioihin liittyen kysymyksiä tai hänen mielipiteitään asioihin.
Näin ns. vanhemmalla iällä huomaa, että ei ne vanhemmat ihan turhan takia mäkätä ja toistele asioita. Olen kiitollinen siitä miten äiti on jaksanut minua sen 20 vuotta ja kuinka hän on minua opettanut elämään omaa elämääni. Kiitos siis äiti sinulle, tiiän että sä luet tän.
Ja huomaa että en höpöttele turhaan siitä että olen kiitollinen äidilleni. Olen ottanut äitiini liittyen tatuoinnin. Joka kertoo siitä että äiti on aukaissut oven elämääni ja opettanut miten maailmassa eletään. Se on myös suuri kunnian osoitus siitä kuinka ylpeä olen äidistäni ja en pelkää näyttää sitä.
Palataanpa nykyhetkeen.
Olen siis nyt 20 vuotias, kihloissa ihanan miehen kanssa. Tämän miehen kanssa minulla on suloinen tyttö joka on nyt 3,5kk vanha. Mieheni porukat ovat minulle kuin oma perheeni.. tuntuisi kuin olisin tuntenut heidät aina. Heidän kanssa voin olla oma iteseni.. Ei tullut hirviö anoppia niinkuin joillekin tulee. Ai niin onhan meillä tosiaan kaksi ihanaa kissapoikaa jotka ovat minun vauvvoja myös.
Tähän lopuksi voin vain sanoa.. En olisi näin vahva, itsevarma ja sosiaalinen ilman perhettäni ja kaikkia ystäviäni joita minulla on ympäri suomea.. Nyt minulla on haaveita.. haaveita jotka ovat jonkun kanssa yhteisiä ja aijon tehdä kaikkeni että ne haaveet toteutuvat.. vaikka siihen meneekin aikaa..
*puspus* tähän lopuksi vielä kuvia eiliseltä.
~Laura~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti