En tiedä mitä sanoa

Tän postauksen aiheena piti olla Aurora 4kk ja sisältää hirveästi kuvia, mutta valitettavasti asiat muuttuu.

Sunnuntaina 6.8 Aurora sai kouristus kohtauksen. En silloin vielä tiennyt mikä se on ja ajattelin seuraavana päivänä tarkkailla tyttöä tuleeko niitä lisää. Kyllä niitä tuli. Eka tuli päivällä jonka jälkeen soitin äidilleni ja kysyin mitä nää vois olla ja mitä teen. No hän käski katsomaan sen päivän että tuleeko niitä lisää ja millaisia ne tarkkalleen ovat. Tein niin ja illalla hänelle tuli ennen nukkumaan menoa taas uusi.

Yön hän nukkui todella levottomasti mikä on Auroralle hyvin epänormaalia. Hän nukkuu joka yö todella hyvin ja rauhallisesti.

Tiistai aamuna hänelle tuli 6-7 väliin ensimäinen sen päivän kohtaus ei kovin voimakas eikä kovin pitkä kestoinenkaan, joten päätin että soitan neuvolaan sen puhelin ajalla eli 11-12. En kyllä vain jäänyt odottamaan niin pitkäksi aikaa koska seuraava kohtaus tulikin jo vähän jälkeen yhdeksän ja se tuli voimakkaana ja tuntui että se ei loppuisi ollenkaan. Soitin melkein samantien länskän päivystykseen ja kerroin heille kaiken mitä olin havainnut. He käskivät tulla heti kun vain pääsisin ja onneksi pääsin sinne todella ripeästi.

Sairaalaan päästyäni meni triagen kautta johonkin huoneeseen jossa häntä tutkittiin alustavasti. Sen jälkeen menimme lasten vuodeosastolle jossa emme kerenneet kovin kauaa olla kun lähdimmekin jo aivokäyrä filmeille eli eeg:hen. Saimme jopa yhden kohtauksen tälle filmille. Sen jälkeen siirryimme takaisin lasten osastolle ja jäimme odottelemaan tietoja.

Sitten tuli äidin yksi kamalimmista hetkistä. Aurora joutui jäämään osastolle ja minä lähdin kotiin, tietämättömänä mitä hänelle kävisi ja mitkä olisivat tulokset. Olisin tietysti saanut jäädä sairaalaan yöksi, mutta en olisi saanut sielä ollenkaan unta joten totesin että minun on parempi mennä kotia nukkumaan ja tulla likan tueksi hyvin nukkuneena.

Seuraavana päivänä sain varmistuksen.. hänellä on vakava epilepsia, mutta luojalle kiitos se ei ole hengenvaarallinen. Todella suuri kivi vyöryi pois sydämeni päältä kun kuulin sen. Hän kävi myös aivokuvauksissa, keuhkokuvauksissa, magneettikuvissa. Häneltä otettiin myös verikokeita ja pissanäytteitä.

Kortisoni kuuri aloitettiiin torstaina eli sitä on annettu nyt kolme kertaa. Sitä annetaan joka toinen päivä kahden viikon ajan.

Harmillista on vain se että me emme Samin kanssa tiedä milloin saamme pikku prinsessamme kotiin. Ikävä on iltaisin tosi kova kun ei ole sitä omaa lapsen kanssa kehitettyä rytmiä. Ei ole se pienokainen tuhisemassa tossa omassa pinnasängyssään tai heräämässä aamulla iloisena ja ihanan hymynsä kanssa.

Voimia minulle antaa se että vaikka likalla on epilepsia ja hän on sairaalassa niin hän jaksaa hymyillä ja nauraa... olla siis oma ihana itsensä. Vaikka ikää hänellä on vasta 4kk niin hän jakaa positiivista energiaa kaikille ja näyttää siltä kuin hänellä ei mitään epilepsiaa olisikaan. Äitin ja isin reipas prinsessa.

Onneksi kohtauksia ei ole tullut nyt. Viimeisimmät ovat tulleet perjantaina 11.8 toinen kesti alle 2min ja toinen alle 1min.

Hän voi oikein hyvin ja on osaavissa käsissä. Hänen kanssa on joku koko ajan eli siis hän ei ole sekuntiakaan yksin. Aamulla taas nään prinsessani.

~Laura~

Born to run

2.8.1997, klo 00.02 tämä tempperamenttinen tyttö rääkäisi ensimäisen kerran. Ensimäisestä hengen vedostani on jo 20 vuotta. Nuihin vuosiin mahtuu paljon..
   Lapsena olin kiltti ja kuuntelin vanhempiani.. kunnes tuli teini-ikä tälle neidille. Valehtelin vanhemmilleni ja olin myöhään ulkona. Väitin myös että olen jossain missä en todellakaan ollut. Olin myös masentunut 14-18 vuoden välissä.. tietenkin se vieläkin minua vainoaa, mutta ei enää niin että vahingoittaisin itseäni.
 
Olen perheemme nuorin ja vanhempani ovat eronneet kun olin ihan vauva. Näin tarkemmin ko miettii.. olin lapsena ihan isin tyttö.. en olisi koskaan halunnut tulla äitini luokse viikonlopun jälkeen. Isä joutui jopa huijjaamaan minua, että lähetään kauppaan. Todellisuudessaan hän toi minut äitin luo ja itkin silloin isän perään.

Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minusta tuli äitin tyttö. En viihtynyt enää isäni tykönä.. suurimmaksi syyksi siksi että siellä oli tylsää.

Äitini kanssa minulla oli hieman vaikeuksia kun olin 16-17 vuotias. En kertonut vanhemmilleni mitään ja luottamushan siinä meni. Hmm.. nykyään soittelen äidille joka päivä vähintään sen kerran. Kysyn häneltä kaikkiin pieniinkin asioihin liittyen kysymyksiä tai hänen mielipiteitään asioihin.

 Näin ns. vanhemmalla iällä huomaa, että ei ne vanhemmat ihan turhan takia mäkätä ja toistele asioita. Olen kiitollinen siitä miten äiti on jaksanut minua sen 20 vuotta ja kuinka hän on minua opettanut elämään omaa elämääni. Kiitos siis äiti sinulle, tiiän että sä luet tän.

 Ja huomaa että en höpöttele turhaan siitä että olen kiitollinen äidilleni. Olen ottanut äitiini liittyen tatuoinnin. Joka kertoo siitä että äiti on aukaissut oven elämääni ja opettanut miten maailmassa eletään. Se on myös suuri kunnian osoitus siitä kuinka ylpeä olen äidistäni ja en pelkää näyttää sitä.

Palataanpa nykyhetkeen.

Olen siis nyt 20 vuotias, kihloissa ihanan miehen kanssa. Tämän miehen kanssa minulla on suloinen tyttö joka on nyt 3,5kk vanha. Mieheni porukat ovat minulle kuin oma perheeni.. tuntuisi kuin olisin tuntenut heidät aina. Heidän kanssa voin olla oma iteseni.. Ei tullut hirviö anoppia niinkuin joillekin tulee. Ai niin onhan meillä tosiaan kaksi ihanaa kissapoikaa jotka ovat minun vauvvoja myös.

Tähän lopuksi voin vain sanoa.. En olisi näin vahva, itsevarma ja sosiaalinen ilman perhettäni ja kaikkia ystäviäni joita minulla on ympäri suomea.. Nyt minulla on haaveita.. haaveita jotka ovat jonkun kanssa yhteisiä ja aijon tehdä kaikkeni että ne haaveet toteutuvat.. vaikka siihen meneekin aikaa..

 *puspus* tähän lopuksi vielä kuvia eiliseltä.

~Laura~